Minulla on jäänyt kirjoittaminen väliin muutaman kerran. Paljon on ehtinyt tapahtumaan. Seuraavaksi en tule kirjoittamaan kokemuksistani Japanissa. Aihe liittyy kuitenkin niin läheisesti blogini sisältöön, että haluan kirjoittaa siitä.Kuulin hiljattain muinaisen tarinan Kiinasta, josta monet maat, kuten myös Japani ovat saaneet aikojen saatossa runsaasti vaikutteita. Nyt haluan jakaa tämän tarinan kanssanne.
Kuulin kyseisen tarinan vain kerran, joten en välttämättä muista sitä sanasta sanaan. Siksi kerron sen teille nyt omin sanoin, mutta sanoma pysyy kuitenkin muuttumattomana. Tarinan kuuluu näin…
Olipa kerran nuori opiskelija. Hän käytti kaikki päivänsä puun alla istuen ja opiskellen. Hän oli tunnollinen ja ahkera. Hän oli luokkansa paras ja hän tiesi lukuisia asioita, joita hän oli oppinut lukemistaan kirjoista. Hän jätti usein opiskelijoiden tapahtumat ja retket väliin, sillä hän oli niin uppoutunut kirjoihinsa.
Kerran hän oli opiskellut koko päivän mielipaikassaan ison tammen juurella. Yhtäkkiä hän huomasi jotain outoa. Hän tunsi olonsa kummallisen kevyeksi ja ennen kuin hän oli ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, oli hän muuttunut kauniiksi keltaiseksi perhoseksi. Hän huomasi, että hänellä oli siivet. Hän lensi ylemmäs ja ylemmäs, aina puun latvaan saakka. Voi miten kauniilta kaikki näyttikään täältä latvasta katsottuna, hän ajatteli.
Hän päätti lentää ylemmäs ja kauemmas. Hän lensi yli jokien, riisipeltojen, järvien, vuorien ja kukkuloiden. Hän tunsi iloa siitä, miten ihmeellinen koko maailma oli. Hän nautti väreistä, tuulesta, tuoksuista ja kaikesta siitä mitä hän näki, koki, kuuli, haistoi ja tunsi lennollaan. Hän iloitsi siitä, miten aurinko lämmitti hänen siipiään ja miten se hiljalleen väistyi taivaalta värjäten maiseman ja taivaan mitä kauneimmin värein. Hän iloitsi myös siitä, miten tähdet ja kuu saivat astua auringon paikalle ja aloittaa oman tanssinsa taivaalla. Hän oli niin hurmiossaan tästä kaikesta, että kyyneleet nousivat hänen poskilleen.
Seuraavaksi hän huomasi istuvansa jälleen tutun tammen juurella, posket kyynelten peitossa. Häkeltyneenä todentuntuisesta unestaan hän alkoi pohtimaan, oliko se ollut unta ollenkaan. Mitä jos tämä hetki, tämä opiskelija, joka istui tammen juurella ja opiskeli päivät pitkät, olikin unta ja elämä perhosena oli todellista?
Hetken pohdittuaan, hän tuli päätökseen, että sillä ei ole väliä, kumpi näistä todellisuuksista on totta. Oli hän sitten perhonen tai opiskelija, hänellä oli aina mahdollisuus kokea samanlaista iloa, mitä hän oli tuntenut ollessaan perhonen. Hänellä oli aina mahdollisuus nauttia luonnosta ja ihmetellä ympärillään olevaa maailmaa samanlaisella kiinnostuksella.
Tämä on mahdollista meille kaikille. Voimme kaikki tutkia ympäristömme tarjoamia ihmeitä ja nauttia niistä täysin rinnoin uteliaisuudella ja avoimuudella. Kun ymmärrämme tämän saamme elämiimme lisää kauneutta, läsnäoloa ja kiitollisuutta.